keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Mäyrä näkee mörköjä

"Mäyräkoira ei sit oo niin kova ku snautseri", mulle sanottiin, kun käytiin ekaa kertaa tutustumassa Huldaan. Väitin siltä osin vastaan, että ei snautserikaan niin kova ole. Itsepäinen, jääräpäinen, härkäpäinen, sitkeä, vaikea(hko)sti motivoitavissa - sillä tavalla kova kyllä. Tuo meidän mäyrä (tai mun miehen mäyrä, riippuu tilanteesta) on kyllä hyvin samalla viivalla. Ei se ainakaan pehmeä ole. Minä itte - tyyppiä se on. Ykskin päivä katsoin sitä keittiöstä pahalla silmällä ja ärähdinkin, kun oli ottamassa taaperon lelua suuhun. Jätti ottamatta, hetkeksi, nappasi lelun ja sinkaisi kodinhoitohuoneeseen kaappien alle. Minä perässä, mahalleni lattialle, paikansin mäyrän, työnsin käden kaapin alle, otin takajalasta kiinni ja aloin hitaasti vetää. Se mäyrä heitti itsensä makkaralenkin muotoon ja tikkasi mun käteeni kiinni. Ihan kuin snautseri, kun se ei pentuna ollut vapaaehtoinen takajalkojen kynsien leikkuuseen. Nooh, mä vedin sen mäyrän sieltä kaapin alta, sanoin tiukkaan sävyyn, että nyt kannattaa harkita tarkasti, että alkaako mulle isottelemaan vai ei, kun minä voin tehdä sen eläimen elämästä kovin ikävää. Mun puhuessani se lopetti puremisen, mutta piti vielä hampaat kiinni ihossani. Tuijotin ja odotin sen harkintaa. Ilmeisesti päätyi sopuratkaisuun, kun irrotti otteensa. Sitten minäkin irrotin otteeni mäyrän takajalasta ja suih vaan, sinne kaapin alle varastamansa lelun viereen! Uusi ote, uusi veto, pari kevyttä hammaskosketusta mun käteen, tuijotus, irrotin koirasta. Osasin älähtää, että nyt on mun vuoro ottaa se lelu, mutta mäyrällä ei ollut enää siihen näkyvää kiinnostusta.

Toinen kiinnostuksen kohde lasten tavaroiden lisäksi on nojatuolit. Jostain syystä sohvat ei kiinnosta, jos niissä ei istu kukaan, mutta noi nojatuolit, ah miten puoleensavetäviä ne on! Päivänä eräänä nostin sen kolmannen kerran pois nojatuolista ja käänsin sille selkäni, menin muka jatkamaan keittiöhommia. Kun katsoin mäyrää, se otti ponnistusasentoa. Ärähdin ja jäin tuijottamaan ja pitkään sainkin tuijottaa, oli ihan semmoinen lapsuudesta tuttu tuijotuskisa. Lopulta mäyrä haukotteli, mutta ei liikahtanutkaan kauemmas nojatuolista. Tuijotin edelleen ja mäyrä alkoi venytellen siirtyä mua kohti ja kellahti selälleen mun eteeni. Ei siinä kauaa mennyt, kun se oli taas nojatuolissa. Mutta tämä sota on sellainen, että mä en aio sitä hävitä. Sori vaan mäyrä.

Muutama viikko sitten Hultu otti takametsässä ajaakseen jotain. Kuulosti siltä, kuin vinkulelu olisi juossut pitkin metsää. 28 minuuuttia se siellä juoksi ja kiljui skviik-skviik-skviik. Me muut tultiin kotiin, jäätiin pihalle odottamaan. Sieltä se kuningatar saapui, aurattua tietä pitkin, ylväänä ja arvokkaana. Käänsin sille selkäni ollakseni kuin en huomaisikaan. Eihän mun asentoni mäyrää kiinnostanut, se veti vauhdikkaasti ohi ja pysähtyi snautserin eteen pissalle. Jepjep.

Mäyrä täyttää tällä viikolla 7 kuukautta. Viime viikolla se alkoi nähdä mörköjä ja pissata Piiruskinin pissan päälle. Oujee. Taas menen taputtelemaan naapurin postilaatikkoa ja marjapensaan tukikehikkoa ja seinän viereen laitettua pulkkaa.

Hulda olisi loistava Ahmed Ahneen paikalle. Ikuinen nälkä on opettanut, että eteisen matolla on hyvä istua, kun ruokaa ja lisiä laitetaan kuppeihin ja tiiviillä katsekontaktilla saa kuulla maailman kauneimmat sanat: ole hyvä. Ensin sutii, sit mennään lujaa, sit sivuluisussa, kun pitääkin heti alkaa jarruttaa.



Katsekontaktilla pääsee myös ulko-ovesta, tosin siinä mäyrällä on vaikeuksia ymmärtää saaneensa luvan, jos snautseri ei olekaan mennyt kynnyksestä yli ensin. Toisaalta, jos ulko-ovi on auki eikä mäyrän edessä seiso kukaan, avara luonto houkuttaa ja sinnehän se livahtaa. Ja tuleeko luokse? Joo ja ei. Viikko viikon jälkeen sen metsästysvietti vahvistuu ja nenästähän se sitten on kiinni, että onko luoksetulokutsu vai metsän haisut parempi vaihtoehto. Ensimmäisen kerran kun otin mäyrän reissuun mukaan (ajoin autolla tapaamaan ystävää ja koiria juoksuttamaan) mä käskin miehen sanoa koiralleen hei hei, koska aioin laskea sen vapaaksi enkä todellakaan tiennyt tulenko kotiin yhden vai kahden koiran kanssa. Ei sillä, osaa snautserikin omatoimiretkeillä. Tosi hyvin se on tähän asti pysynyt isommassa koiraporukassa mukana, kerran lähti suht tuoreiden kauriinjälkien perään, mutta ei ollut kauaa poissa.

Hulda peri kääsnalta kevythäkin. Häkki on ollut alusta asti etuovi auki, vapaasti sinne ja pois. Mun mielestäni häkki on ollut oikein sopivan kokoinen sekä kääsnalle että mäyrälle, mutta Hulda on ollut selkeästi eri mieltä. Se menee mielellään häkkiin, autoilee sujuvasti, ei ole kiire pois häkistä, malttaa tosi hyvin odottaa autossa. Mutta oviaukko on ollut egolle liian pieni. Sitä on nimittäin ulkopuolelta(!) laajennettu voimakkain leuoin ja ravistuksin. Rip häkki, pitää ostaa uusi. Tää piski tulee kalliiksi, jos tää tahti jatkuu ja häkkejä menee useampi vuodessa. Saa nähdä.



Koska mulla on muutakin kuin väljää aikaa, kerran pari viikossa Suvieran Suvi käy ulkoiluttamassa mun hurttani. Hulda pääsi tänään ensimmäistä kertaa mukaan, tosin vapaaksi Suvi ei uskaltanut sitä päästää, eiväthän nuo ole varsinaisesti edes tuttuja toisilleen. Puhuttiin, että valjaat ja pitkä liina vois olla kokeilemisen arvoinen juttu.

(Muistiin oman korvan taakse: uudenvuodenaattona Hulda juoksi sisällä Urhon kanssa, kaatui omia aikojaan ja ulvahti. Ontui sitten toista takajalkaansa viikon päivät, pidettiin siis levossa ja lyhyillä hihnapissalenkeillä. Se on muuten aina mukavaa, kun talossa on pentu, jonka pitäisi olla levossa. Snautserin kanssa meni se vajaat kaks vuotta kasvukipujen kanssa. Mutta Hulda kumminkin oli viikon päivät levossa, sitten vähän hyppypomppuloikkaa ulkona ja taas onnuttiin, 11. tammikuuta Suvi kävi hieromassa mäyrän ja pari päivää aikaisemmin ontuminen loppui. Sittemmin ei ole ontunut, vaikka on tunnin ajanut rusakkoakin.)

maanantai 6. helmikuuta 2017

Aamuyöllä kuului hyst!

Mä suhisen hiljaiseksi koirat ja lapset. Hyst! Sshhtt! Sht siellä! Nyt hys!

Olen laiska. Tai mukavuudenhaluinen, miten vaan. Mä en kuitenkaan vieteriukon lailla ole aina valmis pomppaamaan yöllä sängystä lämpimän peiton alta, joten mä vaan vähän nostan päätäni ja suhisen ja sihisen. Mun ihana taaperoni (1v10kk) nukkuu samassa makuuhuoneessa ja jos se kitisee, niin mä suhisen vastaan ja taapero hiljenee. Vilukissan ei tarvitse luopua lämmöstään. Jos koira ilmoittaa aamuyöllä, että naapurin vuorotyöläinen on tullut kotiin tai postinjakaja pysäyttää autonsa risteykseen, mä suhisen. Jos hyvin käy, hurtta hiljenee. Joskus pitää nousta ja heittää hernepussi eteisen lattialle sihinää voimistamaan, mutta pitkän aikaa sen jälkeen riittää pelkkä suhina.

Pari viikkoa sitten molemmat karvaiset olivat aamuyöllä sitä mieltä, että nyt vaan pitää nostaa meteli. Sitä en enää muista miksi piti, mutta piti. Hiljeneminen vaati monta pitkää ja kovaa suhinaa. Taaperokin heräsi, mutta se ei varsinaisesti sanonut tai vaatinut mitään. Se osallistui. Kun koirista kuului ääntä, se sanoi mun kanssa samaan aikaan hyst! Ihan heti en edes tajunnut, miksi suhisen stereona, mutta sitten alkoi naurattaa eikä suhisemisesta tahtonut tulla mitään. Piti nousta ja heittää hernepussi. Pelkäsin, että ohjelmanumeron jälkeen taapero on sitä mieltä, että nyt on aamu ja pitää nousta ja vaatia palvelua, mutta kun koirat olivat olleet hetken hiljaa, mä suhisin onnistuneesti taaperonkin hiljaiseksi.

Nuorimmaiseni ei turhan monella sanalla vielä juttele, mutta erilaisia äänteitä ja esimerkiksi eläinten ääniä sillä on laaja valikoima. Nyt siihen voi lisätä koiranhiljentämissuhinan ja oppipas s-äänteen!