torstai 31. maaliskuuta 2016

Että jäisi muistiin, niin Piiruskinin ekat juoksut olleet joulukuussa 2013 (ikää 11kk), tokat juoksut elokuussa 2014 (eli väli suunnilleen 8kk) ja kolmannet alkoivat tänään eli 9.3.2015 (väli suunnilleen 7kk). Puoliväli osuis kesään eli ei, nää ei oo viimeiset juoksut vaan todennäköisesti toiseksi viimeiset.

Noin kirjoitin maaliskuussa 2015. Piirun viimeiset juoksut loppuivat joulunpyhinä ja 21.3.2016 se streiloitiin.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Vanhoja kuvia edesmenneistä

Nämä arkistojen aarteet olivat tosi pieniä ja suurentamalla niistä tuli rakeisia ja epäselviä. Laitan ne tänne silti. Tykkään etenkin noista kuvista, joissa westie menee lujaa.










sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Taimin sairaskertomus osa 6

Voi Taimi minkä teit.

Super Play's High Jumper 31.5.2005-12.3.2016

Siitä on nyt kolme viikkoa. Me ollaan Piirun kanssa ankeita ja masentuneita. Kahdeksankiloinen muriseva karvakasa on poissa ja me ollaan ihan pihalla. Kahdestaan on tylsää, mut ei me mitään pentua haluta. Me halutaan joku aikuinen eläin, joka me tunnetaan. Me halutaan Taimi.

Me surraan. Sitä pöhköä, joka ei tykännyt kuin omistaan ja mun äidistä. Sitä ahnetta, joka teki kaikkensa saadakseen sen viimeisenkin murusen taskun pohjalta ja saatuaan sen oli varma, että siellä on vielä yksi. Sitä lämpöohjautuvaa, joka makasi kesät marjapensaan juurella selällään, talvet rappujen alla lämpöputkien risteyksessä ja keväisin livahti salaa yläkertaan ottamaan valohoitoa parvekkeen ovista tunkeutuviin auringonsäteisiin. Sitä rautakangen niellyttä ilopoliisia, joka ei hyväksynyt muiden iloa kuin omien. Sitä sitkeää, joka peitti kipunsa viimeiseen asti ja katsoi suoraan silmiin odottaen saavansa silläkin kerralla silityksiä vain koska se oli olemassa. Sitä perhekoiraa, jolla meni vuosia hyväksyä olevansa lapsiperheen koira, mutta joka lopulta paljasti vatsansa lapsen rapsutettavaksi. Sitä erakkoa, joka saatuaan tarpeekseen perheestään meni rappujen alle tai aina avoinna olevaan häkkiin ja tiesi saavansa olla yksin. (Sellaisen paikan minäkin tahtoisin.)

Voi Taimi minkä teit. 

Sinä aamuna me tehtiin ihan samanlainen aamulenkki kuin ennenkin. Taimi kulki alkumatkasta reilusti mun perässä, jos vaikka kääntyisinkin kohta ympäri ja mentäisiin kotiin aamupalalle. Todettuaan toiveensa turhaksi se kulki mun kanssa. Loppumatkasta se koki parhaaksi kiirehtiä, oltiinhaan menossa kotiin. Kiirehtiessäänkin se piti mua koko ajan silmällä.

Ystävä tuli kaitsemaan lapsia ja me lähdettiin viimeistä kertaa yhdessä ovesta ulos. Taimi oli aina valmis lähtemään mun kanssa, sama minne. Se oli hieman hämillään, kun otin sen syliini, eihän sillä ollut autossa niin tapana matkustaa. Itkin mennessä, itkin ollessa, itkin tullessa. Se ensimmäinen rauhoittava piikki on pahin. Toivo loppuu siihen eikä paluuta ole. Loppuun asti pidin kättä pienen sydämellä eikä se sydän halunnut luovuttaa. Oli raskasta nousta ylös ja poistua Taimin luota. Mun piti pakottaa itseni lähtemään sieltä pois ja jättämään Taimi. Eihän ystävää ja lauman jäsentä jätetä ja hylätä!

Siitä on nyt kolme viikkoa. Mä puhun edelleen koirista, monikossa. Lenkillä Piirun kanssa mietin, että kohta tullaan kotiin ja otetaan Taimisto ja mennään vielä hetkeksi metsään. Polulla kiellän itseäni katsomasta miten Taimi selviää upottavassa epätasaisessa hangessa. Ruokakuppeja on kaksi. Pantoja on neljä, joista kaksi on snautserille liian pieniä. Takkeja, fleeceä ja villaa pienelle vilukissalle.
Piiru ei syö sitäkään vähää kuin ennen. Se ulvoo yksinäisyyttään ja saa kohtauksen, kun mä lähden pois kotoa. Se kulkee ympäri taloa, läähättää, ulvoo ja ulisee.

Meillä on ikävä. Voi Taimi minkä teit.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Taimin sairaskertomus osa 5

Tämä on toiseksi viimeinen osa.

Taimistolla oli taasen aika tohtorille. Vein sen heti aamusta, otettiin verta ja röntgenkuva. Oltiin jo lähdössä pois, kun tohtori tuli pihalle sanomaan, että hän haluaisi pitää koirani siellä koko päivän, saisi rauhassa tutkia ja selvittää mikä hurttaa vaivaa. Kävihän se, mutta kotimatka oli nykykielellä haastava. Itkeä vollotin ja samalla yritin pysyä tiellä. Se tie oli valkoinen, valkoisten peltojen keskelle aurattu, aurinko paistoi, lumi kimmelsi ja kyyneleet sumensivat silmät.

Taimilainen on ollut kovin iloinen ja menevä eläin ja on sitä vieläkin. Tiedän, että koirani on myös ilopoliisi, mutta kotioloissa oman porukan kesken se on (ainakin ajoittain) iloinen pieni eläin. Silti mä olen tiennyt, että joku mättää. Ruoka ei vieläkään kelpaa niin hyvin kuin ennen ja koiralla on jo aikaisin aamusta kova vessahätä. Taimistolla on aina ollut seurapiirirakko.

Olin vauvan kanssa tohtorilla (korvatulehdus, tukehtuu räkään, keuhkot tukossa, kuumetta, yskää, nenä valuu koko ajan), kun eläinlääkäri soitti. Taas itkettiin, nyt esikoisen kanssa yhdessä. Taimiston verta ei enää lähetetä haima-arvojen takia minnekään, niillä ei ole mitään väliä. Koirani on laihtunut kuukaudessa tasan kilon, ja se on pienessä koirassa älyttömän paljon. Haima-arvo huitelee taivaissa. Maksa-arvoista se toinen (en muista kumpi) on terveellä koiralla alle 200, minun kääsnallani piti laimentaa näytettä, että saatiin tulos: 7700. Koska koirasta on poistunut rutkasti nestettä, oli helppo ultrata sen sisuskaluja. Maksa on valtavan iso ja täynnä kystia, niitä on enemmän kuin tervettä maksaa. Kasvaimet jatkuvat suolistoon eikä loppua näy.

Taimistosta tuli saattohoitopotilas. Mun kääsnasta. Tää on ihan kamalaa.


Tämmöinen se aamulla oli:




Tammi- ja helmikuun tokotaulukko

Hyvin mahtuu samaan postaukseen kaksi kuukautta, kun ei olla tehty juuri mitään. Kaksijalkaiset on kukin sairastanut tyylillään ja ulkona on ollut joko paukkupakkaset tai jäätävä vesisade. Mies on ollut työnsä takia suunnilleen koko ajan pois.

Tammikuulta ei ole mitään merkintöjä tokotaulun muistiinpanoissa, mikä on sinänsä ihan järkyttävää. Voiko sanoa harrastavansa jotakin, jos ei kokonaiseen kuukauteen tee asialle yhtään mitään? Ei kun hei, olenhan mä tehnyt: ajatellut ja ihmetellyt, että mitäs tälle ruudulle tarttis tehdä. Eipä sekään itsekseen valmistu ja vanhat tututkin liikkeet muuttuu vaan vanhoiksi.

Helmikuussa otettiin käyttöön kosketusalusta. Siinä on kauniina ajatuksena, että opittais ruutu. Perusasennosta yhdellä käskyllä 15 metrin päähän keskelle 3m x 3m - kokoista ruutua seisomaan, siitä maahan ja ohjaaja kävelee viereen, koira perusasentoon. Viime vuoden puolella aloitettiin sitä loppuosaa eli koira oli jonkin matkan päässä, käskin maahan ja kävelin viereen, vapautus ja palkka joko maahan tai perusasentoon.

Kosketusalustan käskysana on meillä ruutu ja alusta on paksua pahvia. Selvästi liian kevyt, sen vie mennessään sekä tuuli että tuulispäänä päälle pomppaava snautseri. Jostain pitää keksiä painavampi. Silleen oon aatellu tehdä, että koira oppii menemään ruutu-sanalla seisomaan kosketusalustan päälle ja odottaa siinä toimintaohjeita. Sisällä matka on tietysti lyhyt, mutta jos vaan tila sallii, niin koira jää kisamatkan eli 15 metrin päähän ja mä olen ensin siinä alustan vieressä, nenä ja napa alustaan päin. Olen jo pidentänyt etäisyyttä eli nimenomaan mun omaa etäisyyttäni kosketusalustasta. Hienoa olisi, jos koiralla olisi joka kerta matkaa se 15 metriä. Olohuoneessamme ei ole 15 metriä päästä päähän, matka ei täyty myöskään olohuoneesta eteiseen.

I alla fall, muutaman kerran olen päässyt pihalle kokeilemaan täyttä matkaa ja lupaavasti meillä on mennyt. Kyllä tästä ruutu-liike tulee!

Paniikintynkää on havaittavissa aina kun ajattelen peruuttamista. Kyllähän tuo koira peruuttaa osaa - paitsi perusasennosta. Mut ei peruuta suoraan ku tuurilla. Tää juttu on siis yhtä atomeina kuin ennenkin. Pitäis päättää, että lähdenkö opettamaan ensin liikkeestä seisomisen tekniikkaa (vaan että niin kuin miten?) vai seuruuttamaan vaan sinne ja tänne ja tonne ja humps vaan myös taaksepäin ja toivomaan, että koira hoksaa idean? Seuraamiskäskyllä myös taaksepäin (kuten mennään eteenpäin ja käännytään ja juostaan ja kuljetaan hautajaissaatossa) vai omalla käskyllä (miksi oma kun osaa muihinkin suuntiin yhdellä ja samalla käskyllä)? Ajatustyötä ollut vaan tämä eikä ole vielä valmista.