Kaupunkikävelyllä

Poikasilla oli aamupäivällä liikuntakerho valtavan pikkukaupunkimme keskustassa ja nappasin Piirulaisen takakonttiin. Kaksijalkaisten loikkiessa ja kiipeillessä (tosin nuorempi väitti heidän seisseen porukalla nurkassa koko ajan, jännä miten hikiseksi voi silleenkin tulla) me käytiin pentusen kanssa vähän kävelemässä. Paino sanalla vähän.

Matkaa en pitkäksi suunnitellutkaan, henkistä liikuntaa reilummin. Piirustus ei mitenkään sinkoillut sekopäisenä sinne ja tänne, ei kokenut uhkia edestä ja takaa, ei haukkunut, riekkunut tai muutoin elämöinyt. Paitsi yhdelle hitaasti kiiruhtaneelle mummolle, jolla oli iso musta kassi. Hävetti pikkaisen.

Kaikenlaista kiinnostavaa ehtii kolmessa vartissa tulla vastaan ja mennä ohi. Liikkeeseenhän Raapustus lähtee mukaan, joten autot ja polkupyörät houkuttivat. Odottaminen liikennevaloissa vaati istumisen ja monta muistutusta, että muistaa istua, vaikka autoja meni edestä ja polkupyörä takaa. Autot pentunen kesti hyvin, mutta ne kaksirenkaiset, ai ai! Niitä ei arjessamme tule vastaan kuin yksi silloin ja toinen tällöin, treenaa ja siedätä siinä sitten. Itsepähän haluan asua keskellä ei mitään. Mutta kävelijät saivat mennä, mitäs me niistä - paitsi siitä hitaasta mummosta.

Päästin pentusen hihnastakin pari kertaa, kun treenattiin sivukujalla kierrä-leikkiä puunrungon ja katuvalotolpan avulla ja toisen kerran pienessä puistossa - vai onkohan se nimeltään viheralue? No, siinä kuitenkin oli pieni rinne, joka innosti loikkimaan. Treenattiin lisää kierrä-leikkiä, kun nurmikosta törrötti joku iso paksu putki ja jotain viemäröinteihin(?) liittyviä juttuja. Muutama luoksetulo ja perusasentokin tehtiin, mutta silmät olisi pitänyt olla selässäkin! Ei tapahtunut mitään, mutta päätä pyöritin kuin pöllö, jotta varmasti näkisin kaikkialle ennen eläintä. Muka. Lopuksi vielä kerhopaikan parkkipaikalla tehtiin muutama toisto kierrä-leikkiä katoksen tolppien avulla. Tulin koettaneeksi perustakaakierron lisäksi poispäinkääntöä ja sekös oli vaikee juttu!

Kierrä-leikkiä ei olla muualla opeteltu kuin agin hyppysiivekkeillä. Viikko sitten lauantaina tajusin täysin unohtaneeni, miten hyödyllinen tuo leikki on tokossakin, mutta siitä lauantaista tuonnempana.

Korvat kertovat, ettei otus ihan yhtä rento ole kuin kotona.

Miten kuvailisin seuralaistani kaupunkikävelyllä? Innokas, muttei holtiton. Utelias, muttei hullun lailla. Kiinnostunut ihan kaikesta ja kurkki ystävällismielisesti ja yhtään epäröimättä rappusiin, aitojen yli, kulmien taakse, istutuksiin ja penkeille. Hihnakäyttäytymisessä toki toivottavaa, mutta toivottavaa riittää tässä, ihan sama missä ollaan. Hajumaailma avartui tietysti, mutta mihinkään ei halunnut juurtua ja lähti kutsumalla taas liikkeelle. Kummallisten yksittäisten äänten osuessa kohdalle katsahti ääneen suuntaan ja sitten minuun ja totesi, että nou hätä. Nameja huoli alkuun, mutta hetken päästä parempana palkkana oli tutkimusmatkan jatkuminen. Toivottavasti ensi lauantainakaan ei sada!