*ma 28.10: Piiru etsi aarteita. Ensin kolme, sitten neljä, viisi ja lopulta kuusi aarretta yhdellä käskyllä! Pentusella oli ekaa kertaa vaikeuksia odottaa lähtölupaa, kerran karkasikin. Lähti kuin tykin suusta ja kun huomasi menneensä ohi (ei meidän keittiö niin suuri ole, että snautseri voisi täyteen vauhtiin kiihdyttää!), meni jarrutuskin pitkäksi, kerran jopa kaatui kyljelleen. Mä olin ihan hiljaa lähtökäskyn jälkeen enkä sanonut mitään, kuten en sano Taimillekaan. Piirunen työskenteli paljon paremmin ilman mun sanallista osallistumistani enkä uskaltanut juuri liikkuakaan. Ei kysellyt missä aarteet ovat, ei hakenut katsekontaktia, ei tullut tyrkylle hakemaan leikinloppumisnamia, hyvä kun huomasi mun olevan samassa huoneessa. Ekan kerran siis etsi yhdellä käskyllä ihan itse ilman apuja kaikki kuusi aarretta!
Taimiston vuoro tuli Piirun jälkeen, tähän asti kääsna on aina tehnyt ensin. Olikin haastetta ammattilaiselle, kun piilotin samoja aarteita kun snautserillekin ja samaan huoneeseen. Hajujälkiä oli selvästi jäänyt ja ne aiheuttivat useita harhapolkuja. Mutta pääsipä nenä töihin!
Meillä pääsee keittiöön sekä eteisestä että olohuoneesta. Koska aarteet oli piilotettu olohuoneen puoleiseen päähän, siirtyi käskyllä "missä?" ensin kääsna etsimään ja sitten snautseri olohuoneen puolelle kuono lasioveen kiinni seuraamaan kääsnan touhuja. Vallan lujaa tuli ja tälläsi märän kuononsa lasiin kiinni. Hoopo eläin.
*ti 29.10: esineilmaisun alkeet osa 1: lainasin poikien tukkirekkaleikistä tukin, otin kasan nameja, siirsin eteisen penkin keittiön oven eteen, otin pentusen keittiön puolelle ja istuin lattialle tukki kädessäni. En tehnyt mitään, mutta utelias pentuseni meni heti haistamaan mitä mun kädessäni on ja kun kuono osui tukkiin kehuin ja annoin toisesta kädestä namin. Hurtta innostui namista ja tökkäsi tukkia pari kertaa uudelleen, joka tökkäisystä sai namin mun toisesta kädestä. Tökkäysten välissä laskin tukkia alemmas ja lopulta lattialle.
Kun laskin tukista irti, se ei enää ollutkaan niin mielenkiintoinen. Kesti iän kaiken vain odottaa, että pentunen menisi tökkäisemään tukkia. No ei se mennyt, ennen kuin oli tehnyt puolen minuutin paikallamakuun kiinteällä katsekontaktilla (johon en vastannut, kun en tiennyt pitäisikö vastata vai ei), pari istu-maahan-istu-maahan-esitystä, vähän vinkumista makuulla ja kyljellään, syvän huokauksen ja ihmettelevää tuijottamista otsatukan alta ja etutassulla lattian mätkimistä. Mä laulelin mielessäni Ismo Alangon Ekstaasiin-biisiä ja koetin muistella lisää sanoja. Yhtäkkiä tuo piski pomppasi pystyyn ja kävi turhautuneena tökkäisemässä tukkia!
Kehu ja nami ja ajattelin, että nyt se sen tajusi. Mitä vielä! Tuli mun eteen istumaan, tuijotti silmiin, kallisteli päätään, yritti varovasti hampailla nakertamalla saada namin mun nyrkin sisältä, äänteli kummastuneena ja kävi taas maate. Mun vuoro huokaista syvään ja jatkoin Ekstaasiin-biisiä. Suht monta kertaa sain nytkin mielessäni kuulla kertosäkeen, kunnes hurttanen nousi ylös, kävi nuuhkaisemassa typötyhjää ruokakuppiaan ja sitten kävi tökkäisemässä tukkia. Kehu ja nami - ja pari kolme nättiä tukin tökkäisyä!
Tähän ensimmäiseen esineilmaisutreeniin paloi kolmisenkymmentä namia, harmittaa kun en ottanut aikaa. En tiedä vaihdoinko paikkaa ja etäisyyttä liian nopeasti, mutta keittiössä kuitenkin oltiin ja etäisyys oli korkeintaan puolitoista metriä. Sen verran, että Piirustus sai ottaa pari askelta tukille ja pari askelta mun luo, ettei ihan pään kääntelyllä saanut nameja. Maltillinen kehuminen piti kosketukset hampaattomina. Kun erehdyin kehumaan vuolaammin, alkoi tukin nostelu ja olisi varmaan heitellytkin sitä, mutta hiljenin heti ja käännyin pois. Koiruus kummastui, että mikäs tolle tuli ja lopetti leikkimisen.
Näitä toistoja sitten vaan lisää, ensin eri huoneissa ja eri tavaroilla, huolehtien ettei käytä hampaita tai muuten siirtele tavaroita. Mielessä muhii se asento, joka pitäisi tuohon kuonokosketukseen liittää. Seisomista se ainakin näin ekalla kerralla tarjosi itse, mutta siitä ei taida kannattaa vielä mitään päätelmiä tehdä. Toisaalta vois olla hyvä vahvistaa sitä asentoa, jota koira itse tarjoaa, mutta jos se tarjoaa seisomista, niin miten mä (jos niin pitkälle päästään) osaan erottaa ilmaisevan seisomisen ja muuten vaan pysähtymisen? Että olisko se asento sitten istuminen vai maahanmeno? Onko sillä väliä, minkälainen alusta on? Pitääkö koiran, siis mun koiran, mennä maahan ihan missä maastossa ja kelissä tahansa? Tokokokeissa varmaan joo, mutta päädytäänkö me muka ikinä kurjassa kelissä maastoon harjoittelemaan? Ajattelenkohan jo ihan turhan pitkälle?
Tehtiin tänään myös istu-maahan-erottelua. Piirulla on taipumusta ennakoida ja sitten koko touhu loppuu hetkeksi eli siirrytään muutama metri, mä katselen hetken seiniä tai kattoa ja otetaan sitten uudestaan. Kun koiruus on pari kertaa ennakoinut ja touhu loppunut, se vaatii tosi selkeän ja vahvan suullisen käskyn mennäkseen maahan, ettei vaan tule tehneeksi väärin. Maasta istumaan menee käsiliikkeen avulla joko hyvin eli takatassut ei liiku tai sitten koko koira pomppaa ilmaan - mun käteni tekemän kaaren mukaan. Että peiliin voi tässäkin katsoa taas.
*ke 30.10: tänään oli treenaamattomuuspäivä, noin niin kuin vaikka tokoa ajatellen. Mutta harjoiteltiin jalkakarvojen, parran ja otsatukan kampaamista, kynsien ja otsatukan leikkuuta ja nätiltä näyttämistä. Onnistui! Mulle jäi Piirustuksen ensimmäisten meilläolokuukausien kynsienleikkuuvastustelusta mörkö olkapäälle kummittelemaan ja joka kerta, kun ajattelen leikkaavani Raapustuksen kynnet, se mörkö alkaa huudella mulle. Piru vieköön sen mörön! Kerta kerralta se huutelee vähemmän ja hiljempaa, mutta elossa se edelleen on. Etutassut sujuu hyvin, mutta takatassuihin koskemisesta tuo eläin ei tykkää yhtään, niin niitä sitten nykii ja heiluttelee, että jos en koskis. Ei se itse leikkaamista vastusta, vaan sitä, että otan sen takatassun käteen. Henkisestä tuskasta aiheutuu hiki.
Taimisto katsoi kulmiensa alta, että ei kai toi akka halua mun kynsiäni leikata. Halusinhan minä ja otin hurtan syliin. Taimisto makaa vaikka viikon, jos vaan koko ajan tapahtuu. Heti kun viimeinen kynsi on leikattu, hurtta on valmis lähtemään kauas pois, ettei vaan hoitotoimenpiteitä tule lisää. Onnekseen tuo kääsna on nimenomaan kääsna eikä varsinainen turkkirotu (kaljuuntuu kaksi kertaa vuodessa) ja onnekseen se asuu mun kanssa, kun ei nää karva-asiat oo niin justiinsa, ei koiran eikä omistajan päässä. Hävetä voi muitakin asioita.
*to 31.10: Menin pitkästä aikaa töihin. Mies ulkoilutti hurtat aamulla, mua palelsi ilman ulkoiluakin. Ja kas, kun tulin poikain kanssa iltapäivällä kotiin, kuraritilällä tahi muuallakaan ei ollut pissalänttejä! Kaksi poikien t-paitaa oli siirtynyt pyykkitelineeltä lattialle, mutta siinä se, muutoin näytti ihan siivolta (joskaan meidän kodinhoitohuoneessa ei pääsääntöisesti näytä siivolta...). Päästin hurtat pihalle ja hienosti kyykkäsi Raapustus nurmikon ulkopuolelle pusikkoon! Jei!
Viikkoon en ole koiria ulkoiluttanut eikä olisi pitänyt nytkään, mutta pakko oli kun mies lähti viemään lapsia mummille. Olin aivan liian väsynyt ja nälkäinen jaksaakseni kunnolla kolmen hurtan hihnoja ja lenkkiä sinne ja takaisin eli tuota ainoaa valaistua jalkakäytävää. Mä en tykkää muutenkaan hihnalenkeistä saati sitten asvaltilla kulkea ja vielä edestakaisin. Taimisto risteili sinne ja tänne hajujen perässä (se osaa pääsääntöisesti kulkea hihnassa sievästi ja tietää, että hihnalenkillä ei poukkoilla), Tilly halusi sitkeästi kulkea mun takana kuolleessa kulmassa ja Piirustus oli, noh, Piirustus eli aivan liian energinen malttaakseen kulkea hihnassa vetämättä ja nykimättä ja sinkoilematta. Manasin mielessäni ja välillä ääneenkin.
Kun huomasin, että vastaan tulee tummiin pukeutunut hölkkääjä, huokaisin syvään ja valmistauduin häpeämään tolkuttomasti - onneksi oli pimeä ja mulla lippapipo! En tiedä miksi, mutta Piiru tyytyi katselemaan tuota hölkkäriä, Taimisto väisti nätistä käskystä lähemmäs reunaa ja Tilly tepsutteli mun takana eikä päästänyt pihaustakaan. Sama juttu polkupyöräilijän kanssa ja uudestaan sen saman hölkkääjän, kun se oli hölkkäämässä sitä jalkakäytävää takaisin päin. Tää outoa on, tätä ymmärrä en...
Paluumatkalla päästin Piirun vapaaksi ja aloin ottaa siihen aktiivista otetta ja kontaktia. Hurttahan kulki tosi nätisti, tosin se erehtyi luulemaan, että nyt harjoitellaan seuraamista, vaikka se olikin mun oikealla puolella. Juttelin mukavia ja kun koiruus meni minusta liikaa ohi, ärähdin ja kun se palasi mun viereen, juttelin taas mukavia. Tulin itsekin paremmalle tuulelle, kun manausharjoitukset loppuivat.
Kotihiekkatiellä päästin piskuiset irti ja kokeilin Piirun kanssa odottamista. Vaikeahan se oli paikallaan istua, kun kaksi matalaa karvaista kulki vapaana sinne ja tänne. Saatiin kuitenkin muutama onnistuminen ja myös yksi täysin pieleen mennyt tilanne, kun Taimisto lähti juoksemaan varaston nurkalle. Piirulla petti vieteri ja sinnehän se riensi mun mekkaloinnista välittämättä. Hohhoi. Liike on liian vahva häiriö, edelleen, pitäis muistaa se kotioloissakin!
Ennen iltaruokaa tehtiin vielä muutama alkeisesineilmaisuharjoitus (mikä sanahirviö tuosta tulikaan). Pojilta nyysitty tukkipuu lattialle ja kuonokosketuksesta palkka, parisenkymmentä namipalkkaa tuli jaettua.
Lokakuu lusittu, vuoden viimeiset ja rankimmat kuukaudet edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti