Taimistolla on ollut vähän vaikeaa. Viime heinäkuussa päättyi mun viisivuotinen kotiäitiyteni ja palasin töihin. Tilannemuutos näkyi kääsnassani muun muassa hitautena agilityssä, ei voinut päästää mua silmistään, ei edennyt yhtään mun edelleni. Joulukuussa rakas valkoinen karvakasani siirtyi pilvien päälle vahtimaan naapurustoa ja kääsnan kanssa oltiin sairaslomalla, eri syistä vaan. Hoidettu on molempia: minä kävin päiväkirurgisella osastolla leikattavana ja koiraa on hierottu, käytetty osteopaatilla ja tehty hihnalenkkejä. Juoksemassa ei olla käyty, kun ei olla kumpikaan saatu tahi jaksettu. Kun kuvittelin, että nyt maaliskuussa päästäisiin takaisin agilityn pariin, niin vauhti on koiralta ihan kateissa! Joko sillä on rapakunto tai uusi elämäntilanne eli pikku pentusen taloon tulo tekee taas tuon, ettei agilityssä vaan kulje. Tai sitten se on tullut vanhaksi.
Muutama kerta ollaan treeneissä kuitenkin päästy käymään. Päällimmäiset tunnelmat tuon vauhdin puuttumisen lisäksi:
* pitkät viennit ei-suoritettavien esteiden ohi on edelleen vaikeita, kovasti olis vetoa niille väärille
* okseri sujuu, kunhan maltan antaa hypätä enkä itse pysäytä omaa vauhtiani
* nätit kontaktit (vaan onkohan enää, jos vauhti löytyy?)
* kepeillä vaatii varmistuksen, että tekee loppuun, jos jään yhtään taakse tai pyrin irtoamaan sivulle, eteen saan kyllä juosta, kunhan en mene liian pitkälle
* hyvät ja varmat takaakierrot.
Silti tai tästä huolimatta, olen ilmoittautunut kisoihin. Kovasti me viime kesänäkin tahkottiin ratoja, vaikka koiruus ei kulkenut. En keksinyt muutakaan tapaa kertoa koiralleni, että elämä jatkuu, kuin jatkaa treeneissä ja kisoissa, vaikka kivireen vetämiseltä se tuntui.
Kuvia mulla ei montaa agilitaavasta kääsnastani ole, ne ainoatkin pöytäkoneella. Pitäisikin kaivella arkistoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti