torstai 4. kesäkuuta 2015

Joskus vaan pelottaa

Olen jossain vaiheessa syksyä kirjoittanutkin naapurin pojasta, joka on samalla luokalla esikoiseni kanssa ja tuli usein keskiviikkoaamuisin meille, kun koulu alkoi vasta ysiltä. Tämä poika selvästi jännitti mun koiriani, sekä pientä pahaäänistä että isoa innokasta, mutta osoitti samalla kiinnostusta. Niinpä koirat olivat kodinhoitohuoneessa portin takana, osapuolet näkivät toisensa.

Tämä poika kertoi, että hänen isoveljeään on purrut koira ja isoveli pelkää enemmän kuin hän. Syksyn ja talven mittaan päästiin tämän pojan kanssa siihen, että saatoin päästää Piirun samaan huoneeseen, lopulta poika oma-aloitteisesti meni Piirua silittämäänkin. Isoveli ei kuulemma millään uskaltaisi koskea Piiruun.


Isoveli ei ole koskaan käynyt meillä sisällä, pihalla kyllä pelaamassa jalkapalloa. Muistan viime kesältä, kun olin sisällä ja terassin ovi oli auki. Kuulin, kuinka Piiru haukkui vahvaa vahtihaukkua. Menin katsomaan, kuinka Piiru seisoi terassilla ja oli onnistuneesti jähmettänyt isoveljen, joka oli tullut hakemaan palloa terassin läheltä. Isoveljen silmät olivat todella suuret ja kroppa jännittynyt. En toki tuntisi itsekään oloani kovin varmaksi, jos vieras snautseri seisoisi itseäni korkeammalla ja ilmaisi koko olemuksellaan, etten ole tervetullut.


Tämän kesän ensimmäisiä pallopelejä pelattiin meidän takapihalla, itse touhusin kasvimaalla. Pelaamassa olivat omien poikasteni lisäksi toisen naapurin kaksi poikaa ja esikoiseni luokkakaveri. Pariton määrä siis. Kuuntelin, kuinka yrittivät (puhelimella) saada tätä isoveljeä mukaan pelaamaan, mutta kun Piiru oli pihalla myös, pysyi kotonaan. "Ei se uskalla tulla." "Miks? Eihän Piiru mitään tee!"


Kaverit kuitenkin houkuttivat ja jonkin ajan kuluttua isoveli ilmestyi tonttimme laidalle. Käskin Piirun maahan, kääsnaa ei kiinnosta, kunhan pysyvät tarpeeksi kaukana mekastamassa. Isoveli tuli jutteluetäisyydelle ja kysyi, tulevatko koirat hänen luokseen. Sanoin, että todennäköisesti tulevat, koska tulet niiden pihalle, niiden reviirille ja ovat käyneet muutkin pojat nuuhkaisemassa. Isoveli nyökkäsi vakavana. Kerroin, miten koiriani kannattaa lähestyä ja mitä ei kannata tehdä. Sanoin päästäväni ne isoveljen luokse yksi kerrallaan ja olin koko ajan vieressä.


Kääsnan mielestä olimme ilmeisesti jutelleet jo sen verran, että ei maksanut vaivaa kuin kävellä ohi ja nuuhkaista ihan vähän vain, ikään kuin ohimennen. Isoveli saattoi jopa aavistuksen rentoutua, kun kääsna oli muina koirina vaan. Syke kuitenkin nousi ja rautakanki pojan sisällä näkyi pitkälle, kun annoin Piirulle luvan nousta. Pitkähkö makuu ja lyhyt välimatka pitivät Piiruskinin vauhdin aisoissa ja se lähestyi kohtuu kivasti, pyrki kyllä vähän pomppaamaan kohti, mutta muistutin isoveljeä pitämään kädet alhaalla. Piiruskin pyrkii vahvasti ylös nostettuja käsiä kohti. Piirustus sai nuuhkaistua ja poika jäi henkiin, vaikka nielaisikin kovaäänisesti.


Kehotin isoveljeä siirtymään jalkapallon pariin, koska koirat olivat jo siirtyneet muihin kiinnostuksen kohteisiin, kuten auringon ottoon ja luun pureskeluun. Tuntui todella hyvältä, kun isoveljen hartiat putosivat, rautakanki vaihtui rennompaan olemukseen ja kasvoille nousi hymy, mikä helpotus, hän jäi henkiin! Siirtyi siitä sitten pelaamaan palloa, ei tarvinnut jäädä yksin ja pojat saivat tasakentälliset, jei!


Mua on purru useampikin hurtta, mutta vain yhdestä jäi paha kuva takaraivoon. Olin tokaluokkalainen ja luokkakaverilla kylässä. Perheen bullmastiffiuros ei tykännyt musta yhtään. Se antoi mun kyllä tulla taloon, mutta seurasi koko ajan ihan liki. Kun vahingossa mun käteni osui sen selkään, se puri mua käteen ja etenkin peukalosta suihkusi verta. Eräällä toisella kyläilykerralla tää koira oli yläkerrassa kun menin sisään enkä päässyt eteistä pidemmälle. Koira juoksi raput alas ja otti vahvan otteen mun käsivarrestani. Nahkatakista hajosi hiha ja hampaanjäljet koristaa käsivarttani tänäkin päivänä. Onneksi meillä oli oma ihana lehmänhermoinen koira!

Mä olisin tarvinnut silloin pikkulikkana jonkun terapiakoiran, mutta mun pelkoani ei osattu ottaa todesta, sitä ei tunnistettu tai ei osattu hoitaa. Pelkäsin sitten kaikkia isoja samantyyppisiä koiria ja istuin useammankin kyläilyreissun autossa pihalla, kun en uskaltanut nousta autosta. Sama se mikä syy, mutta ketuiksi meni aikuisilla.

Kun minusta tuli aikuisena koiraharrastusaktiivi ja toko- ja agilitykouluttaja, en voinut välttyä isoilta koirilta, jotka muistuttivat jollain tapaa tätä bullmastiffiurosta. Jotkut koirat, jotka saivat nää kauhukokemukset pintaan, ei mun mielestä mitenkään muistuttanu just bullmastiffia, mutta minkäs sitä aivoilleen tekee. Pakko mikä pakko, esimerkiksi ottaa vaan koirasta kiinni ja vapauttaa vasta, kun omistaja on vaikkapa putken päässä kutsumassa. Pakko myös lähestyä ja koskettaa, kun harjoiteltiin tokon luoksepäästävyyttä. Samalla, kun keräsin rohkeutta ja painoin henkisesti väkisin hartioitani alemmas, sanoin myös koiran omistajalle ääneen, että ikivanha paha kokemus puskee päälle ja nyt jännittää. Yksi appelsiini on ollut joka kerta tiukka paikka, mutta ymmärtäväinen omistaja on antanut mulle tilaa ja aikaa.

Eihän sitä koskaan tiedä, mitä koirien kanssa eteen tulee, mutta omia pelkojaan ei saisi siirtää lapsiinsa. Aikanaan yhdessä lähiössä asuessamme siellä asusti myös eräs perhe, jonka äiti sanoi lapselleen joka kerta kun tulimme vastaan, että "ei saa mennä lähelle, koira voi olla vihainen ja purra!" Joo. Ei saakaan mennä vieraan koiran lähelle kysymättä, mutta ei saa myöskään kiljua ja repiä lastaan kädestä ojan pohjalle väistämään. Vieläkin kaduttaa sen lapsen puolesta, etten sanonut koskaan mitään.



Ei kommentteja: