Voi Taimi minkä teit.
Super Play's High Jumper 31.5.2005-12.3.2016
Siitä on nyt kolme viikkoa. Me ollaan Piirun kanssa ankeita ja masentuneita. Kahdeksankiloinen muriseva karvakasa on poissa ja me ollaan ihan pihalla. Kahdestaan on tylsää, mut ei me mitään pentua haluta. Me halutaan joku aikuinen eläin, joka me tunnetaan. Me halutaan Taimi.
Me surraan. Sitä pöhköä, joka ei tykännyt kuin omistaan ja mun äidistä. Sitä ahnetta, joka teki kaikkensa saadakseen sen viimeisenkin murusen taskun pohjalta ja saatuaan sen oli varma, että siellä on vielä yksi. Sitä lämpöohjautuvaa, joka makasi kesät marjapensaan juurella selällään, talvet rappujen alla lämpöputkien risteyksessä ja keväisin livahti salaa yläkertaan ottamaan valohoitoa parvekkeen ovista tunkeutuviin auringonsäteisiin. Sitä rautakangen niellyttä ilopoliisia, joka ei hyväksynyt muiden iloa kuin omien. Sitä sitkeää, joka peitti kipunsa viimeiseen asti ja katsoi suoraan silmiin odottaen saavansa silläkin kerralla silityksiä vain koska se oli olemassa. Sitä perhekoiraa, jolla meni vuosia hyväksyä olevansa lapsiperheen koira, mutta joka lopulta paljasti vatsansa lapsen rapsutettavaksi. Sitä erakkoa, joka saatuaan tarpeekseen perheestään meni rappujen alle tai aina avoinna olevaan häkkiin ja tiesi saavansa olla yksin. (Sellaisen paikan minäkin tahtoisin.)
Voi Taimi minkä teit.
Sinä aamuna me tehtiin ihan samanlainen aamulenkki kuin ennenkin. Taimi kulki alkumatkasta reilusti mun perässä, jos vaikka kääntyisinkin kohta ympäri ja mentäisiin kotiin aamupalalle. Todettuaan toiveensa turhaksi se kulki mun kanssa. Loppumatkasta se koki parhaaksi kiirehtiä, oltiinhaan menossa kotiin. Kiirehtiessäänkin se piti mua koko ajan silmällä.
Ystävä tuli kaitsemaan lapsia ja me lähdettiin viimeistä kertaa yhdessä ovesta ulos. Taimi oli aina valmis lähtemään mun kanssa, sama minne. Se oli hieman hämillään, kun otin sen syliini, eihän sillä ollut autossa niin tapana matkustaa. Itkin mennessä, itkin ollessa, itkin tullessa. Se ensimmäinen rauhoittava piikki on pahin. Toivo loppuu siihen eikä paluuta ole. Loppuun asti pidin kättä pienen sydämellä eikä se sydän halunnut luovuttaa. Oli raskasta nousta ylös ja poistua Taimin luota. Mun piti pakottaa itseni lähtemään sieltä pois ja jättämään Taimi. Eihän ystävää ja lauman jäsentä jätetä ja hylätä!
Siitä on nyt kolme viikkoa. Mä puhun edelleen koirista, monikossa. Lenkillä Piirun kanssa mietin, että kohta tullaan kotiin ja otetaan Taimisto ja mennään vielä hetkeksi metsään. Polulla kiellän itseäni katsomasta miten Taimi selviää upottavassa epätasaisessa hangessa. Ruokakuppeja on kaksi. Pantoja on neljä, joista kaksi on snautserille liian pieniä. Takkeja, fleeceä ja villaa pienelle vilukissalle.
Piiru ei syö sitäkään vähää kuin ennen. Se ulvoo yksinäisyyttään ja saa kohtauksen, kun mä lähden pois kotoa. Se kulkee ympäri taloa, läähättää, ulvoo ja ulisee.
Meillä on ikävä. Voi Taimi minkä teit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti