Taimistolla oli taasen aika tohtorille. Vein sen heti aamusta, otettiin verta ja röntgenkuva. Oltiin jo lähdössä pois, kun tohtori tuli pihalle sanomaan, että hän haluaisi pitää koirani siellä koko päivän, saisi rauhassa tutkia ja selvittää mikä hurttaa vaivaa. Kävihän se, mutta kotimatka oli nykykielellä haastava. Itkeä vollotin ja samalla yritin pysyä tiellä. Se tie oli valkoinen, valkoisten peltojen keskelle aurattu, aurinko paistoi, lumi kimmelsi ja kyyneleet sumensivat silmät.
Taimilainen on ollut kovin iloinen ja menevä eläin ja on sitä vieläkin. Tiedän, että koirani on myös ilopoliisi, mutta kotioloissa oman porukan kesken se on (ainakin ajoittain) iloinen pieni eläin. Silti mä olen tiennyt, että joku mättää. Ruoka ei vieläkään kelpaa niin hyvin kuin ennen ja koiralla on jo aikaisin aamusta kova vessahätä. Taimistolla on aina ollut seurapiirirakko.
Olin vauvan kanssa tohtorilla (korvatulehdus, tukehtuu räkään, keuhkot tukossa, kuumetta, yskää, nenä valuu koko ajan), kun eläinlääkäri soitti. Taas itkettiin, nyt esikoisen kanssa yhdessä. Taimiston verta ei enää lähetetä haima-arvojen takia minnekään, niillä ei ole mitään väliä. Koirani on laihtunut kuukaudessa tasan kilon, ja se on pienessä koirassa älyttömän paljon. Haima-arvo huitelee taivaissa. Maksa-arvoista se toinen (en muista kumpi) on terveellä koiralla alle 200, minun kääsnallani piti laimentaa näytettä, että saatiin tulos: 7700. Koska koirasta on poistunut rutkasti nestettä, oli helppo ultrata sen sisuskaluja. Maksa on valtavan iso ja täynnä kystia, niitä on enemmän kuin tervettä maksaa. Kasvaimet jatkuvat suolistoon eikä loppua näy.
Taimistosta tuli saattohoitopotilas. Mun kääsnasta. Tää on ihan kamalaa.
Tämmöinen se aamulla oli:
5 kommenttia:
Tiedän sen valkoisen tien ja muistan miltä tuntuu ajaa sitä kyyneleet silmissä. Voimia.
Kiitos, ystäväiseni. Hanskoiksi ei tarvitse laittaa, nehän mulla on jo!
Jos lakiksi vaikka?
Mä mikään Davy Crockett ole!
Voimia Mirkka ja koko perhe <3
Kauniit muistot jäävät ja nyt on Taimin hyvä olla
"Aivan taivaan tällä laidalla
on paikka nimeltä Sateenkaarisilta.
Lemmikit, jotka ovat olleet täällä
jollekulle erityisen läheisiä,
menevät kuoltuaan Sateenkaarisillalle.
Siellä on kaikille rakkaille
ystävillemme niittyjä ja kukkuloita,
joilla ne voivat juosta ja leikkiä yhdessä.
Ruokaa, vettä ja auringonpaistetta
on yllin kyllin, ja kaikilla
ystävillämme on lämmintä ja mukavaa.
Kaikki eläimet, jotka ovat olleet
sairaita ja vanhoja, saavat takaisin terveytensä ja elinvoimansa;
loukkaantuneet ja vammautuneet
parantuvat ja tulevat jälleen vahvoiksi,
juuri sellaisiksi, kuin ne ovat muistoissamme ja unelmissamme
menneistä päivistä ja ajoista.
Eläimet ovat onnellisia ja tyytyväisiä.
On vain yksi pieni asia:
kukin niistä kaipaa jotakuta hyvin rakasta,
joka niiden täytyi jättää jälkeensä.
Ne kaikki juoksentelevat ja leikkivät yhdessä,
mutta tulee päivä, jona yksi yhtäkkiä
pysähtyy katsomaan kaukaisuuteen.
Sen kirkkaat silmät ovat
jännittyneen tarkkaavaiset;
sen innokas ruumis värisee.
Yhtäkkiä se alkaa juosta pois
ryhmän luota lentäen yhä
nopeammin yli vihreän ruohon.
Se on havainnut sinut,
ja kun sinä ja rakas ystäväsi
vihdoinkin tapaatte,
te pysyttelette yhdessä riemukkaina
jälleennäkemisestä ettekä koskaan enää eroa.
Iloiset suudelmat satavat kasvoillesi,
kätesi hyväilevät taas rakasta päätä
ja katsot vielä kerran
lemmikkisi luottavaisiin silmiin,
jotka niin kauan
olivat poissa elämästäsi,
mutteivät koskaan poissa sydämestäsi.
Sitten te ylitätte Sateenkaarisillan yhdessä..."
Lähetä kommentti