Käytiin viikko sitten keskiviikkona ekoissa agimöllikisoissa Piiruskinin kanssa. Etukäteen mietitytti, että kuinkahan korkeat hypyt siellä maksiradalla onkaan (kun ollaan hypitty tähän asti vain medejä) ja innostuukohan se niistä muista koirista niin paljon, ettei se pysty keskittymään. Väkeä oli ruuhkaksi asti ja ilmoittautumisjonossa meni tovi jos toinenkin. Piiruskin oli ihan hiljaa autossa (auto varjossa, koira takakontissa häkissä, takakontti auki ja toinen etuovi auki), eikä alkanut ulvoa - eikä muuten ulvonut kertaakaan koko iltana!
Eka rata oli supermöllirata, jossa oli vain hyppyjä ja putkia, yhteensä yksitoista estettä. Rataantutustumisen jälkeen hain koiran ja mentiin kehän laidalle juttelemaan ja odottamaan omaa vuoroa. Mitä teki koira siinä tohinassa ja väenpaljoudessa? Istui tyynen rauhallisena selkä kehään ja suorittaviin koiriin päin eikä osoittanut pienintä kiinnostusta agilityyn. Minien ja medien jälkeen tuli sitten maksien vuoro ja lopulta meidänkin. Tästä ekasta radasta ei valitettavasti ole kuva- tahi videomuistoja, mutta jos ymmärtäisin nolostua tai hävetä, niin silloin olis ollu oikein loistava tilaisuus.
Alussa oli kaksi hyppyä ja putki, nämä ihan suorassa linjassa. Jätin koiran hyppyjen taakse, seisoin putken vieressä ja kutsuin koiraa. Hypyt menivät hyvin - ne kaikki kaksi ensimmäistä. Sen jälkeen Piiru juoksi putken suusta ohi morjenstamaan ratahenkilöä. Tässä kohtaa ajattelin, että niinhän ne useimmat aloittelevat koirat tekevät, kun eivät ole tottuneet siihen, että radalla on useampi tyyppi seisoskelemassa. Kolmannella yrityksellä sain koirani putkeen, josta se suorastaan kiihdytti itsensä seuraavasta hypystä ohi ja silloin näin koiran asennon (takapää, häntä, takatassut, naama) ja huusin sille "Piiru, ei täällä saa hepuloida!" Mutta minkäs teet. Turha siinä on huudella, kun koira vetää onnesta soikeana pitkin poikin hiekkakenttää ja suorittaa omavalintaisesti esteitä ja loppusuoran ainakin kolmesti. Yleisö nauroi paljon, usein, pitkään. Lopulta sain hurttani kuulolle ja istutin sen putken päähän. En todellakaan sen kolmosesteenä olleen putken vaan siihen loppusuoran päähän. Annoin luvan suorittaa ja niin päästiin - taas - maaliin, tyylipuhdasta irtoamista!
Noh, suorituksemme jälkeen saimme paljon hymyjä ja virnistelyjä ja sanottiinpa meitä vuoden viihdyttäjiksikin.
Toisella radalla oli muutama este enemmän, hyppyjen ja putkien lisäksi puomi ja a-este. Kun jätin koirani ratahenkilölle tutustuakseni rataan, vierestä hihkaistiin "ai, se esiintyy meille uudestaan!" Menin silti, vaikka radalla kävellessäni en oikein tiennyt miksi siellä olen ja kannattaako mun tutustua ensimmäisiä esteitä pidemmälle. Tutustuin harjoituksen vuoksi.
Toisella radalla oli alussa kolme hyppyä ja putki. Jätin koiran istumaan sinne alkuun ja koira haukotteli. Lupaavaa. Kahden hypyn takaa kutsuin, koira hyppäsi huonolla tekniikalla, muttei pudottanut rimoja. Tällä kertaa päästiin viisi ensimmäistä estettä ennen kuin piti sitä kutoshyppyä kierrellä. A-esteen otin varman päälle, mikä tarkoitti, että mun piti lähettää koira hypylle ja putkeen ja siinähän se vapaus taas hetkeksi valloitti. Puomikin tehtiin pitkän kaavan mukaan (jälkikäteen totesin, että hätkähdin sen lujaa vauhtia, jolla se juoksi puomille ja itse jätin ohjaamatta puomin lopun ja koira oli ihan pihalla) ja lopussa koiralle tulee paha virhearvio ja se törmää rimaan.
Mulla oli kotona lapsenvahti odottamassa ja me ei jääty odottamaan tulosten julkistamista ja palkintojenjakoa enkä rynnännyt ostamaan kilpailulisenssiäkään.
Radan kuvasi Ullamari Kokko, uunituore agilityn minien sm-hopeamitalisti - kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti