Tokihan me surraan vieläkin, mutta josko olisi aika jättää hiljaiselo tän blogin osalta. Ollaan hissukseen opittu olemaan kaksin. Taimiston sairaskertomuksen viimeisen osan kirjoittaminen ei ollut helppoa, sitä piti vältellä ja väistellä, josko joku toinen päivä, vaikka mielessä välkkyi vähän väliä. Lopulta se tuli kirjoitettua jääkarhukalliolla, kiven päällä istuen, aurinko selkää lämmittäen, snautseri selustaani vartioiden, kaikki mukana olleet nenäliinat kastellen.
Olen käynyt yhteensä kolme kertaa agilitaamassa snautseri Armin kanssa. Emäntänsä on sanojensa mukaan estynyt sekä fyysisesti että henkisesti siten, ettei pysty kisaamaan eikä oppimaan ratoja. Armi taas on intopiukeena menossa joka esteelle. Ajateltiin kokeilla, miltä lainakoira tuntuu. Niin että miltä? No siltä, että mä en osaa oikeastaan mitään paitsi ne ikivanhat selkäytimeen juurtuneet maneerit, joita ei olisi ikinä kannattanut edes oppia. Mut Armi on hieno. Se on vaan raukka kuutamolla sen suhteen, että oma ihminen seisoo hallin laidalla ja sit toi puolituttu odottaa, että Armi soisi kääntää katseensa pois omastaan niin voisi antaa lähtöluvan.
Jössekin kävi meillä, vietti viikonlopun hermolomalla. En tiedä onnistuiko muuten, mutta ainakaan meillä ei ollut kahta juoksuista narttua ja kolmatta aloittamassa. Jössen tutustutin dobon puolipalloihin, sain etutassut puolikkaille ja toisen takatassunkin, mutta molempia en. Ehkä ensi kerralla sitten. Piirun kanssa ollaan aktivoiduttu noitten puolipallojen kanssa, ajatuksena treenata kaukokäskyjen seisomista niiden kanssa, mutta siitä enemmän sitten maalis- ja huhtikuun tokotaulukossa.
Piiru kävi 21.3. steriloitavana. Ei enää juoksuja eikä niihin liittyviä peikkoja. Samaan syssyyn otettiin pieni verenkuva (jos joskus hurtta sairastuu, on mihin verrata ja nyt oletuksena oli, että koira on nuori ja terve, mikä tuloksissa vahvistui), annettiin rokotukset ja kaivettiin toisesta etutassusta sinne kotiutunut tahmea köntti. Kassalla pyörrytti, kuten tavallista. Kotihoidontuella eläessä pyörryttää joka putiikin kassalla. Ollaan siis sairaslomalla, mutta nyt on hyvä sairastaa, kun on hankikanto eikä vielä pahimmat kurakelit.
Leikkauspäivä oli työläs ja kävi pakaroille. Piiruskin oli nimittäin niin perusteellisen surkea ja pieni eläin, että mun oli pakko kysyä onko miesflunssa iskenyt. Se valitti ja uikutti ja valitti ja uikutti ja jos sillä ei ollut mitään vaikutusta, se alkoi ulista ja ulvoa. Ou jee. Menin sit viereen istumaan ja hiljeni hetkeksi. Sitten alkoi taas valitus ja uikutus ja huokailu. Silitin koiraa, jolloin se taas hiljeni hetkeksi. Vieressä piti istua. Kun ilmoitin, että mä nousen nyt ja menen laittamaan ruokaa, potilas alkoi uikuttaa niin, että ovet teatterikorkeakouluun tai johonkin oopperakouluun avautuisivat varmasti. Jossain vaiheessa aloin pelätä tulevaa yötä, että nukkuukohan meillä kukaan. Onneksi miesflunssa parantui ja koko lauma nukkui koko yön. Nopeasti olo ja mieli kohentuivat, lumivallilta alas tuleminen ja kehujen päälle pomppiminen ei tee hyvää, mutta tasamaalla voi hyvin juosta karkottamaan lintulaudalla ruokailevat - siellä nimittäin saattaa olla kurre tai kaksi. Joskus on, joten joka kerta kannattaa juosta kuin heikkopäinen.
Viikko leikkauksesta potilas oli niin täynnä energiaa, että oli pakko lähteä metsään, hihnalenkki päivästä toiseen on kidutusta. (iltana eräänä mies käytti Piirun pikaisesti iltapissalla just ennen nukkumaanmenoa, tuli sisään ja sanoi, ettei meillä enää ole koiraa, se juoksee tuolla takametsässä pupun perässä, pikkasen ripitin, että sillä koiralla on tikit mahassa, enkö oo sanonu, että hihnassa pitää olla, "joojoo, mutta en mä nyt odottanut, että se vasta leikattuna tolleen lähtee" - mut ei kerrota kenellekään.) Oltiin metsässä puolitoista tuntia ja tapahtui pieniä ihmeitä, niitä, jotka olisi voineet mennä toisinkin: hanska tippui kädestä mutta lätäkön viereen eikä lätäkköön, silta oli paikallaan ja ylitettävissä, vaikka vettä virtasikin siitä yli, Piiru tuli joka kerta yhdellä kutsulla luo eikä lähtenyt huitelemaan, melkein kaaduin mutten kuitenkaan eikä mihinkään edes sattunut, haukkuva koira metsässä ei ollutkaan mun.
Sairasloma loppui kokonaan 5.4, kun Suvi ja Torsti kävivät ulkoiluttamassa Piirun ja lenkin päälle Suvi kokeili Piirun kanssa potkupyöräilyä. Piiru jolkotti nätisti vieressä, mutta vetoavuksi siitä ei ollut. Mä olin tietysti tyytyväinen, kun kovasti ollaan opeteltu kulkemaan vieressä eikä edessä.
17.4. saatiin Jösse kylään pariksi päiväksi. Se on tosi kuuliainen ipana Piirulle (nyt jotain 8kk), mutta miellyttämisenhalua mä en oikein tahdo saada siitä irti, kulkee omia polkujaan. Sen kanssa on suht helppo olla, kunhan sitä ei päästä minnekään missä on mattoja tai sit pitää kerätä matot rullalle. Ulkona se ei lähde kauas ja namien kanssa olen opettanut tulemaan luokse nenä nyrkkiin kiinni. Ovista ja portista ei kuljeta ennen katsekontaktia, ruokaakaan ei tipu eikä päästetä vapaaksi ennen hetken katsetta. Hyvin tarjoaa katsetta! Ärsyttävä se on siksi, että se napsii lattialta vauvan tavaroita ja pöydiltä mitä vaan tavaroita huvikseen ja pureskelee mun kenkiä. Viimeksi se pureskeli mun toisen kotikengän ja nyt varrellinen talvikenkä sai ilmastoinnin. Kotikengät oli kulahtaneet ballerinat ja talvikengätkin semmoiset, että ovat sisäpuolelta jo rikki. Nyt ne on rikki myös ulkopuolelta, en voi enää ajatella, että menee nää vielä yhden talven. Silleen mä olen ajatellut ainakin kaksi viime talvea.
Pari päivää sitten katsoin yhtä keittiön kaappia sillä silmällä ja laitoin parista vanhasta mulle tarpeettomasta astiasta kuvan Armin emännälle. Sillä on taipumusta kerätä kaikkea vanhaa. Töistä lähtiessään se soitti, että hän vois poiketa hakemassa ne vanhat tavarat. Niin tapahtui, mutta mukana lähti myös Piiru! Takaisin se tuli huomattavasti siistimpänä, etenkin pää oli ruokottu, mutta myös muualta koira näytti enemmän snautserilta. Mä olen niin kiitollinen ja tyytyväinen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti