Perjantaina 2.9. olin onnistunut ulkoistamaan esikoisen 9-veesynttärit kokonaan miehelle ja lähdin neljältä kotoa. Kotiuduin iltaysin jälkeen. Juhlat olivat 16.30-19, mikä sopi paremmin kuin hyvin (aatelkaa nyt, lauma kolmasluokkalaisia poikia kiljumassa ja ampumassa nerf-aseilla!). Ensin metsään lenkille, sitten agitreeneihin, tauon jälkeen tokotreenit ja vielä lyhyt iltalenkki (että ehtii mies laittamaan lapset unille ja vähän siivotakin).
Lauantaina mulla oli Armin emännän kanssa treffit Käpälämäessä, jossa oli agilitykisat. Erityistä kisoissa oli, että niissä ratkottiin tämän vuotinen snautserimestaruus. Snautsereita oli vaan kovin niukasti kisoissa mukana tai ainakin kolmosluokassa, joiden startit olivat lauantaina. Sunnuntaina kisasivat sitten 1- ja 2-luokkalaiset.
Lajin kuin lajin snautserimestaruus tulee mun mielestä järjestää siten, että yhden lajin kisat/kokeet alkavat ja loppuvat samana päivänä. Tällöin tulokset selviävät kisapäivänä ja palkittavat ovat paikalla. Postin kautta palkinnon saaminen ei oikein ole sama juttu. Snautserimestaruuksissa ideana on toki kisaaminen itsessään, mutta mun mielestä myös moni muu asia, kuten toisten samanrotuisten näkeminen kisaamassa (vertaistuki, motivointi), toisiin snautseriharrastajiin tutustuminen, vinkkien ja kokemusten jakaminen (no tää on joo sitä vertaistukea), ehkäpä innostuminen toimimaan rotujärjestössä ja rotua harkitsevat voisivat nähdä samalla kertaa useamman snautserin näyttämässä osaamistaan - tai sitten omaa näkemystään siitä suoritetaanko vai ei ja jos suoritetaan, niin miten. Sillä, kuka minkäkin mestaruuskisan järjestää, ei välttämättä ole merkitystä, mutta minusta rodun ja rotujärjestön tulisi näkyä kisa- ja koepäivinä.
Paasaamisen jälkeen takaisin aiheeseen. Aamupäivä vierähti rattoisasti kisaa seuraten ja tuttujen kanssa rupatellen agikisoissa. Samalla reissulla nappasin autooni kaukokäskyjen näyttötaulun ja laatikollisen noutokapuloita. Sitten huristin kotiin, nappasin esikoisen mukaan ja vein telinevoimisteluun. Matkalla tajusin, että mun piti ottaa sieltä hallilta mukaan tunnarikapuloita eikä noutokapuloita, joten lapsen telinevoimistelun aikana hurautin takaisin Käpälämäkeen. Nappasin oikean laatikon mukaan, piipahdin Viherpeukaloilta hakemassa auton täydeltä krysanteemeja (mulla on pieni auto ja siellä on vakiona koiran häkki eli takakontti täynnä, takapenkillä turvaistuin ja korokeistuin ja apukuskin paikallakin yksi korokeistuin) ja kerkesin käymään vielä apteekissakin ennen kuin telinevoimistelu loppui. Sieltä vihdoin kotiin höyryävän lihapadan ääreen!
Iltasella tehtiin koko perheen voimin (oujee) metsälenkki. Isommat ipanat jahtasivat pokemoneja ja Piiruskin metsäneläviä. Kun yhdessä risteyksessä mies, taapero ja keskimmäinen kääntyivät kotiin, me jatkettiin Piirun ja esikoisen kanssa vielä lenkkiä. Lopulta meille kertyi matkaa 7,6 kilometriä, eikä esikoiseni sanonut kertaakaan, että väsyttää tai ei jaksa kävellä tai onko vielä pitkä matka kotiin. Sen sijaan se puhui tauotta pokemoneista, että mitä olisi kiva tehdä, mitä pitäisi saada tai tehdä ennen kuin se onnistuu, mitä joku koulukaveri oli pokemon-pelissä tehnyt, mitä jossakin pokemon-aiheisessa you tube-videossa oli tehty. Tuossa meitä lähimmässä leikkipuistossa (kotoa noin 2km) istuttiin sitten pöydällä bätläämässä ja valtaamassa sali, annettiin laprakselle rivaivia ja potionia, power upattiin hypno ja laitettiin se hypno sinne vallatulle salille. Ettäs tiedätte. Ja tää tehtiin mun puhelimella, koska poikasten puhelimet ei ole yhteensopivia pokemon go-pelin kanssa. Lisäksi ainakin yksi pokemon spawnas.
Sunnuntaina aamulenkki jäi lyhyeksi, kun alkoi sataa kaatamalla eikä mulla ollut mitään sadevermeitä. Kymmeneltä oltiin hurtan kanssa Elimäellä, jossa oltiin kertaamassa toko-sääntöjä ja mallikoirana avoimen luokan liikkeissä (tokotoimikunta järjesti oppimistilaisuuden kouluttajille). Luoksetulo, merkin kierto ja liikkeestä seisominen menivät oikein hienosti, hyppykin meni hyvin kunhan saatiin märät ja korkeat heinät pois lähtöpaikalta eli pyllyn alta, ruutu oli koiralle vaikea ja hämmentävä (vieras paikka, ei tajunnut että vein alustan ja palkan, kova sora alustana), mutta saatiin ruutu-liike suoritettua. Kun hurtta aikaisemmin tänä kesänä on pyrkinyt jäämään etureunanauhaan kiinni, niin nyt kosketusalustan ruudun taakse vieminen on aiheuttanut sen, että henkinen kiinnittymispaikka on siirtynyt sinne takareunalle ja mielellään vähän yli. Ei hyvä tämäkään. Lisäksi mä pääsin mallikoiraksi voittaja- ja erikoisvoittajaluokkiin. Olin vauhdikas ja hieman kuriton. Kotona oltiin puoli kolmelta ja ruoan jälkeen lähdettiin viemään isompia poikia uimaan. Uintitreenin aikana käytiin lenkillä ja vastaan tuli pitkästä aikaa koira, jonka omistaja nappasi koiransa reilusti ennen ohitusta ojaan ja meni sinne myös itse. Ei se koira vihaiselta vaikuttanut eikä se omistajakaan voimakeinoja tarvinut eikä kirosanojakaan. En tiedä miksi menivät miettimättä sinne ojaan, se toinen koira vaan meni maate ja tuijotti. Sama kai se on, että makaako se jalkakäytävän reunalla tuijottamassa vai ojan puolella, Piiruskin häiriintyi siitä silti. Mä en millään jaksais elää ja olla semmoisen hurtan kanssa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti