maanantai 21. syyskuuta 2015

Viehkeä viehe

Kaikkeen sitä tuleekin lähdettyä, kun ystävä houkuttelee. Ollaan kaks kertaa käyty Piirun kanssa vieheellä. Hullun hommaa näin perheellisenä!

Molemmilla kerroilla on ollut kaikki poikaset mukana. Ekalla kerralla taivaalta tuli lähtöhetkellä pari tippaa vettä ja menomatkalla satoi kaatamalla, pyyhkijät pyyhkivät tauotta. Matka ei ollut pitkä, mutta perillä ei enää satanut. Soramontulla ja sen lähiympäristössä on niin kivasti sitä märkää hiekkaa, joka tarttuu ihan joka paikkaan, että sitä riitti kilotolkulla kotiinkin. Kaikki vaatteiden saumat, taskut, kengät - ropina vaan kävi kun pojat ottivat ulkovaatteet pois!


Juuri pari päivää ennen ensimmäistä vieheretkeä mä kävin hakemassa Piirun pois oravajahdista vähemmän kaunita sanoja käyttäen. Lisäksi se oli hämmentynyt uudesta paikasta, uusista äänistä, uusista koirista. Lähtöpaikalla se katseli enemmän taakse kuin eteen ja kovasti sitä piti kannustaa, että lähtisi vieheen perään. Lähti se ja juoksi koko maastoradan loppuun asti, muttei mitenkään erityisen tyylikkäästi. Alku oli kenguruloikkaa, keskivaiheilla jo juoksemisen näköistä, maalia kohti vauhti hiipui ja koira alkoi katsoa vuoroin minua ja vuoroin viehettä, isoja kysymysmerkkejä pyöri pään päällä, että miten tuo nainen suhtautuu, kun mä jahtaan tätä mitälieliikkuvaa, aikookohan se taas huutaa mulle tästä jahtaamisesta, miksei se kiellä mua.


Toisella kertaa Piiruskinilla oli jo haju siitä, mitä ollaan tekemässä. Lisäksi rata oli meidän kannalta sijoitettu paremmin, kun omaa vuoroa odotettiin ja viehettä jahdattiin ns samalla tasalla. Ekalla kerralla yleisö ja oman vuoron odottajat olivat mäen päällä ja rata oli ikään kuin montussa. Lähtö oli odottajista katsoen vasempaan, mutta pienen lenkin jälkeen viehe ja koira tulivat vasemmalta ja menivät panoraamakuvan leveydeltä ohi oikealle, siitäkös Piirustus kiihtyi!


Juuri ennen Piirua oli tuttu koira, joten uskalsin mennä Piirun kanssa suht lähelle lähtöä. Hurtta pomppi takajaloillaan kengurun lailla ja ilman hihnaa se olisi mennyt jo. Kun siirryimme Piirun kanssa lähtöön, kuiskailin sille "mene mene, mennään, mene vaan!" ja kun moottori murahti, viehe liikahti ja irrotin käteni koiran kyljistä, niin snautseri ei taakseen katsonut tahi sivuilleen vilkuillut, silloin läks! Selvästi yli puolet matkasta mun koirani juoksi pitkällä matalalla laukalla häntä kropan jatkeena silmät tiukasti kohteessa. Sitten siltä loppui usko ja kärsivällisyys ja se alkoi haukkua turhautumistaan vieheelle, joka jatkoi vaan matkaa. Haukkuessa kroppa nousi pystympään ja vauhti hidastui, vaikka koira kyllä juoksi loppuun asti.

Piirun reaktio pysähtyneeseen, paikallaan olevaan vieheeseen oli hauska. Se tuijotti viehettä hetken, näykkäsi varovasti ja loikkasi reilusti taaksepäin, jos se viehe vaikka nappaisi takaisin! Katseli kummissaan, näykkäsi uudestaan, väisti vielä varmuuden vuoksi. Ei ollut tappamisen meininkiä, mutta oma-aloitteisesti otti kyllä vieheen suuhun ja ylväänä kanniskeli sitä maalialueella, että kattokaas kaikki minkä mä otin kiinni!

Paikalla oli kaikenlaisia vinttikoirarotuja (edustettuina ainakin saluki, afgaani, borzoi, basenji ja whippet) sekä snautseri, staffi ja rhodesiankoira. Tosin tätä mietittiin  myöhemmin kavereiden kanssa, että mitähän sillä rhodesialaisella oikein tehdään. Just äsken katsoin, että kuuluu ajavien ja jäljestävien koirien ryhmään, käytetty vaarallisten eläinten metsästykseen ja sanotaan leijonakoiraksi. Että ehkä sen kuuluikin olla viehettä jahtaamassa!

Olis kiva saada Piirustuksen viehejahdista joskus videota, mutta nää kaks kertaa olen ollut kaikkien alamittaisten kanssa liikkeellä ja kädet ovat loppuneet kesken ilman videointiakin.

Ei kommentteja: